Kielenhuolto ei ehkä ole lempipuuhaasi, mutta tekstin hyvä kieliasu on pelkkää plussaa

 

Eikö ole ihanaa, kun saat eteesi viestin, joka on viimeistelty sinua ajatellen? Löydät tekstistä varmasti ja vaivattomasti juuri tarvitsemasi. Tunnet, että kirjoittaja arvostaa sinua. Kontaktista jää hyvä olo. Siksi palaat mielelläsi kirjoittajan luo asiakkaana ja yhteistyökumppanina.

Ja sama toisin päin. Kirjoita selkeästi ja kohteliaasti, niin vakuutat ja hurmaat viestisi vastaanottajan.

Lue blogitekstini Kide – Digiajan kirjoituskoulun sivuilta, niin tiedät miten kielenhuolto auttaa sinua tavoitteissasi.

https://www.kidekoulu.fi/post/kielenhuolto-antaa-tekstiin-tehoa

Miksi Kiteen sivuilta? Koska aloitin yhteistyön Kiteen Marin ja Sannan kanssa. Ohjaan ja tsemppaan kirjoittajia sekä verkko- että lähikoulutuksissa, erityisesti kielenhuollon työpajoissa.

Noin 30 vinkkiä esiintymisjännityksen taltuttamiseen

Jos et kuulu (vielä) niihin, joille jännitys ennen esiintymistä on tervetullut tunne ja onnistumisen kannalta välttämätön ilmiö, lue tämä.

Ensinnäkin et ole yksin. Vaikka tutkimukset antavat vähän erilaisia lukuja, ne kertovat esiintymispelon olevan yleismaailmallinen ilmiö. Vähintään neljäsosa ihmisistä pelkää julkista esiintymistä, mutta joidenkin tutkimusten mukaan luku on 70–80.  

Kyselyt romuttavat jopa mielikuvan, joka meillä on amerikkalaisista rentoina ja itsevarmoina esiintyjinä. Tosiasiassa heistä monille julkinen puhuminen on pelko numero yksi. Siis pahempi kuin esimerkiksi lentopelko, taloudellisen epäonnistumisen, sairauden tai jopa kuoleman pelko.

Suomalaisista taas noin joka kolmannen pahin painajainen on joutua yleisön eteen puhumaan.

Siinä vaiheessa, kun edessä on oma vuoro avata suu, tietoisuus toisten jännittämisestä ei ihan kamalasti lohduta. Siispä käytännön neuvoihin, kaikkeen siihen mitä voit tehdä tunteaksesi olosi yleisön edessä paremmaksi. Osa alla olevista neuvoista auttaa tilanteessa kuin tilanteessa, osa silloin, kun jännittäminen liittyy esiintymispakkaan tai yleisöön.

Hyvissä ajoin. Aseta esiintymisellesi realistinen tavoite. Hanki tarvittavat tiedot esityksesi sisältöä varten. Selvitä ketä yleisösi on. Rakenna esitys. Harjoittele kuin ammattilainen, panosta erityisesti esityksesi ensimmäisiin minuutteihin. Tunne esityksesi ja materiaalisi. Esiinny ensin koeyleisölle. Muista myös mentaaliharjoittelu, valmistaudu onnistumaan.

Esiintymispäivänä. Urheile tai reippaile. Rentoudu. Tutustu esiintymispaikkaan ja -tilaan. Tutustu yleisöön.

Vähän ennen esiintymistä. Juokse muutama kerta portaita ylös ja alas tai pura liikaa latautumista muuhun fyysiseen liikkeeseen. Hengitä muutamia kertoja liioitellun syvään. Rentouta mieli. Rentouta äänielimistö, kasvot, niska ja hartiat. Etsi oma tapasi latautua: selaa esitystäsi, mielikuvittele, tyhjennä pää, ajattele mukavia. Suhtaudu jännitysoireisiin niin positiivisesti kuin pystyt: kysymyshän on aivojesi yrityksestä valmistaa sinut olemaan parhaimmillasi.

Esityksen aikana. Muista hengittää. Keskity asiaan ja yleisöön, älä itseesi tai jännityksesi peittelemiseen. Liiku ja elehdi rauhallisesti itsellesi luontevalla tavalla. Etsi katseella tuki yleisöstä. Hyväksy ja jaa jännityksesi. Muista, että yleisö on puolellasi. Muista, että jännittäminen usein tuntuu pahemmalta kuin näyttää. Hyödynnä vahvuuksiasi.

Pitkällä aikavälillä. Harjoittele, hanki esiintymiskokemusta. Opettele esiintymistaitoja: lue, ota mallia hyvistä esiintyjistä tai osallistu kursseille. Huolehdi fyysisestä kunnostasi, liikunta opettaa myös mielen hallintaa. Opettele jokin rentoutumismenetelmä. Opettele oikea hengitystekniikka.

 

Milloin ensivaikutelma syntyy?

Ensivaikutelma tehdään 7–90 sekunnissa ihmisten kohtaamisesta. Vastaus riippuu vähän siitä, keneltä kysyy. Mutta mitä jos ensivaikutelma onkin syntynyt jo aiemmin?

Usein se nimittäin on. Se on syntynyt oman päämme sisällä, omissa ajatuksissamme. Sen taustalla voivat olla valokuva, omat kokemukset, toisten kertomukset, vanhempien tai kaverien asenne. Tähän tapaan:

”Profiilikuvan perusteella aika hiirulainen.”

”Työntekijät menevät aina yli siitä, mistä aita on matalin.”

”Edellinen pomo/opettaja oli inhottava, varmasti on uusikin.”

”Kyllä sen vaatteista näkee, jos ei rahaa ole.”

”Anoppi tykkää hänestä. Siitä tiedän, että minä en.”

Tuon tapaisia hölmöyksiä, muka kokemuksen tuomia viisauksia tai elämän opettamia faktoja, elättelemme mielessämme pätevinä totuuksina. Ne edellä marssimme uusiin kohtaamisiin. Ja ne mielessämme tulkitsemme toisen käyttäytymistä. Etsimme sitä, mikä vahvistaa ennakkokäsityksiämme ja huomaamme sen, mitä haluamme huomata. Emme näe miten toinen käyttäytyy tai kuule mitä hän sanoo, vaan tulkitsemme ne omalla, ennalta määrätyllä tavallamme.

Niin kuin näkyy, puhun vain kielteisistä mielikuvista. Siihen on syy, jonka myönnän olevan vahvaa mutua: Tuntuu, että negatiiviset ennakkoasenteet ovat kokonaisvaltaisempia kuin positiiviset. Vai kuinka usein leimaamme yhden (omasta mielestämme) positiivisen piirteen perusteella jonkun tyypin täydeksi kympiksi? Väitän että harvoin. Sen sijaan olen kuullut itseni sanovan ääneen muun muassa, että koska X pitää koirista, hän ei voi olla täysin mahdoton. 

Sen sijaan yksi huono ominaisuus ihmisessä voi hyvinkin riittää siihen, että mielemme suosittaa meitä suoraa päätä välttämään tai vastustamaan häntä kaikin tavoin.

Uudet asetukset asenneautomaattiin

Omia vinksahtaneita asenteitaan ei arjen pyörteissä ole välttämättä ollenkaan helppo tunnistaa, niin automaattisia ne ovat.

Hetken pysähtymisellä niitä voi herätä huomaamaan jo useita. Sen sijaan toisten asenneongelmat sen sijaan ovat helppoja huomata. Ja muutama hyvä neuvokin niiden korjaamiseksi irtoaisi saman tien.

Olen joskus miettinyt kuinka paljon ihmiset ovat kielteisten ennakkoluulojen takia pilanneet tai menettäneet hyviä ihmissuhteita, työtilaisuuksia, kauppoja, rekrytointeja tai vain satunnaisia, lämpimiä kohtaamisia ja pieniä merkityksellisiä hetkiä? Siis ne toiset.

Huokaus. Omasta kokemuksestani tiedän, että silloinkin, kun omat ennakkoluulonsa tunnistaa, niistä luopuminen voi olla tosi vaikeaa.

Ehkä joskus, kun satun taas oikein rohkealle tuulelle, mietin niitä hukattuja tilaisuuksia myös omalta kohdaltani. Olisihan reilua, että kohtaamani ihmiset saavat antaa ensivaikutelman itsestään ihan itse.

Tiedätkö katseen voimasta?

Otsikon kysymys on lainaus Anna Erikssonin laulusta. Siinä hän aavistelee rakkautta, mutta katseiden kohtaamisessa ventovieraidenkin ihmisten välillä on voimaa kuin äkillisessä tuulenpuuskassa.

Katsekontakti toisen ihmisen kanssa aiheuttaa meissä alle sekunnissa positiivisen tunnereaktion. Sitä on aika vaikea tunnistaa itse, sillä se on tahdosta riippumaton ja kestää häivähdyksen. Tutkimuksissa se näkyy systemaattisesti, ja siitä kertovat muutokset esimerkiksi ihon sähkönjohtavuudessa, sykkeessä ja kasvolihasten toiminnassa.

Tällaisen reaktion saa aikaan vain toinen elävä ihminen, ei esimerkiksi hänen kuvansa. Oleellista toden totta on sekä nähdä että tulla nähdyksi.

Toiset meistä etsivät ja ylläpitävät helpommin katsekontaktia muiden kanssa, toiset mieluummin välttävät sitä. Tätäkin on tutkittu. Katsemyönteisten ihmisten aivoissa aktivoituvat alueet, jotka tähtäävät lähestymiseen ja vuorovaikutuksen aloittamiseen, siis sekä fyysiseen toimintaan että kielen tuottamiseen. Meissä siis todella syttyy halu kävellä lähemmäs ja alkaa puhua toiselle ihmiselle.

Ei ihme, että katsekontaktia on kuvattu avoimeksi väyläksi vuorovaikutukseen.

Näin katseesi vaikuttaa minuun

Silmien alue on kasvoissa se kohta, jota erityisesti toisessa katsomme. Luemme silmien, silmiä ympäröivien pienten lihasten ja kulmakarvojen liikkeitä.

Jos katsomme toisiimme, aivojeni näköjärjestelmä käsittelee kasvojasi tehokkaammin kuin jos katsoisit sivuun. Vireystilani nousee ja katson ja kuuntelen sinua tarkkaavaisemmin. Muistan jatkossa paremmin sekä sinut että sen mitä minulle sanot.

Katsekontakti saa aikaan myös sen, että suhtautumiseni sinuun muuttuu positiivisempaan suuntaan. Kaikkein parasta tässä mielessä tietysti on, jos ilmeesi on iloinen.

Sellainen supervoima meillä on aina mukana ja käytettävissä.

Kun esiinnyt, katso rauhallisesti yleisöön

Vanha – ja huono mutta silti yhä joskus käytetty – neuvo on katsoa takaseinään, kun puhuu isolle ihmisjoukolle. Aikanaan väitettiin, että yleisön päiden yli ulottuvalla katseella puhuja saa koko joukon haltuunsa ja esiintyy tasapuolisesti kaikille. Takaseinäkikan on sanottu myös helpottavan esiintymisjännitystä.

Tosiasiassa, jos puhuja haluaa yleisön kuuntelevan ja vielä muistavan, mitä hän puhuu, rauhallinen, kasvoista toisiin luontevasti siirtyvä katsekontakti kannattaa.

Katsekontakti tekee esityksestä kuulijalle henkilökohtaisemman, ja henkilökohtaisuus
on motivoivaa ja vaikuttavaa.

Katsekontakti lähentää puhujaa ja kuulijaa toisiinsa ja lisää esityksen keskustelunomaisuutta. Katsekontakti tekee esityksestä kuulijalle henkilökohtaisemman, ja henkilökohtaisuus on motivoivaa ja vaikuttavaa.

Katseen monet merkitykset

Keskustelussa katse välittää koko ajan hienovaraista informaatiota, jonka perusteella osapuolet säätelevät vuorovaikutusta. Esimerkiksi puheenvuoron antaminen toiselle käy katseella, ja omalla katseellaan toinen osapuoli hyväksyy vuoron.

Katse suuntaa huomiota, antaa palautetta, ilmaisee halua puhua, tarkastaa tai vahvistaa ymmärryksen, kertoo läsnäolosta ja kiinnostuksesta, painottaa puheen keskeisiä kohtia, antaa vihjeitä tulkintaan ja tarvittaessa vaikka hiljentää vastapuolen.

Katsekontaktin puute voi pilata paljon

Tutkimusten perusteella kestämme suoraa yhtäjaksoista katsetta pari kolme sekuntia. Sen jälkeen alamme kiusaantua. Pienikin lapsi pitää häiritsevänä, jos joku katselee häntä pitkiä aikoja: ”Toi töllää mua!”

Toisaalta vaivaannumme siitäkin, että keskustelun toinen osapuoli välttelee katsettamme. Helposti katseen välttäminen tulkitaan myös haluttomuudeksi toimia vuorovaikutuksessa, ujoudeksi, itseluottamuksen puutteeksi, epärehellisyydeksi, kiinnostuksen puutteeksi tai peloksi, vaikka kyse voi olla vain erilaisuudesta. Välttelevälle katsekontakti ei ehkä ole yhtä palkitseva kuin sille, joka hakee toisen katsetta.

Vaikka tulkinta olisi väärä ja epäreilu, negatiivinen mielikuva on tosiasia. Hyvin konkreettisesti se näkyi esimerkiksi tutkimuksessa, jossa 2 500 amerikkalaiselta johtajalta kysyttiin työhaastattelussa tehtävää pahinta kehonkielen mokaa. Kaksi kolmesta mainitsi katsekontaktin puutteen. He palkkaavat todennäköisesti sen, joka katsoo silmiin. Työhaastattelu on vain yksi esimerkki tilanteesta, jossa on tärkeää edes silloin tällöin luoda suora katse toiseen ihmiseen ja opetella sietämään muiden katsetta.

 

Kirjoituksessa viitattuja tutkimuksia on tehty useissa paikoissa Suomessa ja ulkomailla. Paljon aiheeseen liittyvää tutkimusta tehdään muu muassa Tampereen yliopistossa.

 

 

 

 

 

 

Kuuntelija antaa paljon, mutta saa enemmän

Haluatko haltuusi yleisavaimen, jolla avaat takuuvarmasti oven parempiin ihmissuhteisiin?

Jos haluat, opettele kuuntelemaan paremmin. Se on kaikkein helpoin tapa parantaa vuorovaikutustaitojaan, ilmapiiriä ja maailmaa. Ja kaikkein halvin.

Viestinnällä ja vuorovaikutuksella viitataan arjessa usein ihan samaan asiaan. Viestintä on ammattimaisempi ja (ehkä?) raflaavampi ja muodikkaampi termi. Vähän tylsältä kuulostava vuorovaikutus on kuitenkin oma suosikkini, koska se on niin kuvaava.

Ensinnäkin vuorovaikutus on, tietysti, vastavuoroista.

Vuorovaikutuksesta puhuttaessa keskitytään usein puhumiseen ja esiintymiseen. Samalla unohdetaan vuorovaikutuksen toinen, oikeastaan vielä tärkeämpi puoli eli kuunteleminen. Tai se mainitaan vain ohimennen: laita puhelin pois ja muista myös kuunnella toista osapuolta.

Kuunteleminen tuntuu luonnollisesta ja itsestään selvältä. Virheellisesti, sillä kuuleminen on automaattista ja helppoa, kuunteleminen ei.

Kuitenkin kuunteleminen on oleellinen osa vuorovaikutusta, ja vuorovaikutustilanteessa ja viestin perillemenon kannalta kuuntelijalla on yhtä suuri vastuu kuin puhujalla.

Toiseksi vuorovaikutus on, no totta kai, vaikuttamista.

Sinä vaikutat minuun, minä vaikutan sinuun, tietoisesti ja tiedostamatta. Tai me kaikki vaikutamme toisiimme. Siitäkin huolimatta, että emme yritä muuttaa toistemme mielipiteitä tai käyttäytymistä, vuorovaikutuksessa meidän välillämme tapahtuu jotain.

Sinä ilmaiset itseäsi sanoin tai sanattomasti, minä teen havaintoja, reagoin, tulkitsen. Ja päinvastoin. Jokaisessa kohtaamisessa ihmiset vastaavat toistensa käyttäytymiseen ja sanoihin jollakin tavalla. Jokainen kohtaaminen on ainutkertainen tilanne, josta jää jälki.

Miksi kuunteleminen on tärkeää? Sitä se on ainakin kolmesta syystä.

1. Ihmisen perustarve on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi

Kumpaankin auttaa kuunteleminen.

Kuunteleminen auttaa meitä ymmärtämään toisen näkökulmaa ja ajattelua. Miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy? Miltä maailma näyttää sinun silmissäsi? Mitä minä pohjimmiltani haluan? (Niin, kuuntelemalla muita oppii ymmärtämään paremmin jopa itseään!)

Meistä jokainen katselee ja näkee maailman omasta vinkkelistään. Elämät ovat erilaisia ja samanlaisetkin kokemukset ovat eri ihmisille erilaisia. Toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen laajentaa omaa ajattelua ja opettaa meille uutta.
Silloinkin, kun olemme eri mieltä, on mahdollista kuunnella ja ymmärtää. Ja jos joskus, juuri silloin pitäisi kuunnella ja ymmärtää.

Jos taas emme kuuntele, helposti luulemme, leimaamme ja luotamme omiin ennakkoluuloihimme tai helppoihin stereotypioihin.

2. Kuuntelemalla syntyy yhteyttä, läheisyyttä ja luottamusta

Kuunteleminen on sitä, että antaa jakamattoman huomionsa toiselle ihmiselle. Kuunnellessaan ihminen yrittää hetken ajan nähdä ja kuulla maailman niin kuin puhuja sen ymmärtää. Keskittyneelle kuuntelijalle puhuja on sillä hetkellä maailman tärkein ihminen.

Epäitsekäs ja kärsivällinen kuunteleminen on harvinainen ja arvokas lahja. Se on välittämistä, joka herättää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luottamusta.

Amerikkalaiset sanovat asian suurellisesti: prepare to be amazed (valmistaudu hämmästymään), suomalaiset vaatimattomammin, esimerkiksi näin: jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jokaisella ihmisellä on siis tarina ja useampiakin, jotka kannattaa kuulla ja joista voi oppia.

3. Kuuntelemalla saa enemmän kyllä-vastauksia

Viisaat ovat sanoneet, että neuvottelussa puhumista tärkeämpää on kuunnella. Se on kaikkein halvin myönnytys, jonka neuvotellessa voi antaa, ja siitä koituva hyöty on valtava.

Kuuntelemisen merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän odottaa vastapuolelta, mitä enemmän haluaa vaikuttaa häneen tai mitä tärkeämpi tilanne yleensä ottaen itselle on.

Pelkkä kokemus kuulluksi tulemisesta lisää ihmisen omanarvontuntoa ja yhdenvertaisuuden kokemusta. Kun meitä kuunnellaan, tyytyväisyytemme kasvaa ja sitoudumme helpommin toiseen ihmiseen ja yhteisiin päämääriin. Kuuntelemattomuus puolestaan tuntuu sanelulta. Se herättää vastarintaa, eikä ainakaan luo ilmapiiriä esimerkiksi kompromissien tekemiseen.

Kuuntelija saa helpommin kyllä-vastauksia ja onnistuu motivoimaan ihmisiä tekemään työtä ja yhteistyötä, sopimaan, ostamaan tai osallistumaan. Jos ei tiedä, mikä toisia motivoi, miten heitä voisi motivoida?

Ja vastaavasti, mitä vähemmän kuuntelee, sitä harvemmin muut avaavat suunsa. Siitä lähtee kierre: vähemmän vuorovaikutusta, ikävämpiä kohtaamisia ja kohtaamattomuutta, enemmän luuloa ja epäluuloja, ymmärtämättömyyttä ja väärinymmärrystä, konflikteja…

Kuunteleminen on perustaito, mutta harvalla sitä on. Kuunteleminen yksinkertaista mutta ei helppoa. Mutta kuten puhuminen, myös kuunteleminen on voimakas keino vaikuttaa. Siksi sitä kannattaa harjoitella.

Luomisen tuska – Miten päästä alkuun kirjoittamisessa?

”Onko sulla luomisen tuskaa?”
Niin kysyi ihana harjoitteluni ohjaaja hymy huulillaan, kun istuin yksin Loviisan Sanomien kahvihuoneessa huokailemassa edessäni muki, kynä ja paperi, jossa oli useita aloitettuja ja sen jälkeen sotkettuja rivejä.

Kyllä, sitä minulla oli. Oli ollut jo omalla työpisteelläni, kun kello kävi, enkä päässyt jutussa edes alkuun. Se oli ensimmäinen kerta, kun käsite tuli mitä konkreettisimmalla tavalla päälleni. Takana oli ensimmäinen opiskeluvuosi tiedotusoppia, enkä voi käsittää miten olin selvinnyt koko siihenastisen koulu-urani ilman kokemusta luomisen tuskasta, tyhjän paperin syndroomasta tai miksi sitä kutsuukaan.

Joka tapauksessa olin sen kummemmin tiedostamtta tehnyt muutaman ihan fiksun tempun päästä eteenpäin tilanteessa, jossa pitää saada tekstiä aikaan, vaikka päässä on pelkkää tyhjää tai epämääräistä sotkua.

Se olkoon ensimmäinen kohta listassa, jonka tarkoitus on antaa vinkkejä kirjoitusmoodiin pääsemiseksi ja tekstin valmiiksi saamiseksi. Osa vinkeistä on omakohtaisia, osa muilta kirjoittajilta lainattua.

Mikä neuvo sopii sinulle, selviää kokeilemalla. Yksi nukkuu hyvin villasukat jalassa, toinen työntää paljaat varpaat peiton ulkopuoliseen viileyteen. Myös me kirjoittajat olemme erilaisia ja työskentelemme meille parhaissa olosuhteissa. Voi olla niinkin, että tänään toimii ensimmäinen keino, huomenna joku muu.

Vaihda paikkaa tai työtapaa

Jos homma oman pöydän ääressä ei lähde kulkemaan, tee niin kuin kertomuksen toimittajaharjoittelija ja vaihda sohvalle, ruokapöydän ääreen tai terassille. Etsi kahvila, jossa saa istua rauhassa ja kirjoittaa. Vaihtelu virkistää, ja vähänkin uudenlaisessa ympäristössä ajatus voi lähteä lentoon.

Se toinen toimittajaharjoittelijan keino oli vaihtaa kone kynään ja paperiin. Käsin kirjoittaminen on aivoille eri juttu kuin koneella kirjoittaminen. Varsinkin tekstin tuottamisen kannalta mielenkiintoisia ovat ne tutkimustulokset, joiden mukaan käsin kirjoittavat lapset tuottivat runsaammin sanoja ja ideoita kuin koneella kirjoittavat. Tiedän paljon ihmisiä, jotka vannovat vanhan hyvän käyttöliittymän kynä-paperi-yhdistelmän nimeen kirjoittaessaan muistiinpanoja, päiväkirjaa, blogeja, artikkeleita… Kokonaisia romaaneja kirjoitetaan ensin sinikantisiin ruutuvihkoihin ja vasta sitten puhtaaksi koneelle. Kynässä on epäilemättä taikaa.

Kolmas vahingossa käyttämäni konsti oli siinä mukissa. Sen avulla tein tilanteesta rennomman. Aivot saivat käsiteltäväkseen miellyttäviä signaaleja, jotka liittyvät muuhun kuin uhkaavaan valkoiseen paperiin: mukin sileän pinnan, tuoreen kahvin tuoksun, lämmön ja vahvan maun. Kaikki hyvin.

Istu ja pala… tai siis kirjoita

Tämä ei ole myötätuntoisin tapa, mutta joskus suoraviivainen toiminta on oikea ratkaisu. Jos paras muusa eli deadline ei riennä apuun, aloittaminen on erityisen vaikeaa.

Kun olen riittävästi viivytellyt aloittamisen kanssa, muistutan itseäni, että teksti tulee valmiiksi kirjoittamalla ja vain kirjoittamalla. Jossain vaiheessa sitä on tarpeeksi kyllästynyt ajatukseen, että jos en nyt istu alas ja ala töihin, sama juttu kiusaa minua taas huomenna. Ja taas ylihuomenna. Monesti se auttaa.

Melkein aina käy myös niin, että kun vaan pääsee alkuun, aihe vie mukanaan. Etukäteen tylsältä vaikuttanut aihe alkaa kiinnostaa, siitä oppii lisää ja siitä jopa innostuu. Kirjoittamismoodi siis kytkeytyy päälle, kun aloittaa. Tekeminen ruokkii tekemistä.

Jokunen vuosi sitten olin itsesuggestiokoulutuksessa. Arkisemmin itsesuggestiota voisi kutsua mielikuvaharjoitteluksi, jonka merkitys esimerkiksi urheilussa on valtava. Meitä kirjoittajia koulutuksessa neuvottiin liittämään luovuuden, aikaansaamisen tai vaikka flow’n tunne tietokoneen näppäimistöön ja sen koskettamiseen.

Tuntuuko ajatus huuhaalta? Älä kuitenkaan torju sitä heti. Tiedän ainakin yhden ammattikirjoittajan, jonka pää alkaa tuottaa ideoita helposti ja paljon, kun hän vaan aloittaa naputtelun. Miksei siis kokeilisi, voitko itse ehdollistua samalla tavalla positiivisesti omaan kannettavaasi?

Ihan vaan vartti tai 25 minuuttia

Olet varmaan kuullut pomodoro- eli tomaattitekniikasta. Entä oletko kokeillut?

Ideahan on se, että säädetään munakello, joka metodin lanseeraajalla sattui olemaan tomaatin mallinen, 25 minuuttiin ja keskitytään sen ajan vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. 25 minuuttia on niin lyhyt aika, että siihen on helppo sitoutua. Sen jälkeen pidetään pieni tauko ja paiskitaan töitä uusi 25 minuutin jakso.

Metodissa neuvotaan arvioimaan etukäteen, montako pomodoro-jaksoa työhön kuluu, mutta minä en niin tee. Olen huono arvioimaan, ja väärät arviot kiukuttavat.

Käytän kuitenkin itse tekniikkaa, ja nimenomaan oikean munakellon, no, päärynäkellon. Vaikka ensimmäisellä kerralla ääni sen raksutus kuulosti häiritsevän kovalta, pian lakkasin kiinnittämästä siihen juurikaan huomiota. Nyt sen rytmi taustalla tuntuu kivalta.

Ja mikäänhän ei estä säätämästä aikaa johonkin muuhun aikaan. Lupaa tehdä 10 minuuttia kerralla. Tai jos haluat keskittyä vähän pidempään, väännä kelloon 45 minuuttia.

Eikä sitä fyysistä munakelloa tarvita. Kännykän kello käy yhtä hyvin. Ja netistä löydät pomodoro timer -haulla monta erilaista munakelloa monin erilaisin toiminnoin. Suurimmassa osassa voit säätää työskentelyjakson ja tauon pituuden sekä työskentelyjaksojen määrän. Niin myös Työterveyslaitoksen fokuskellossa. Sen yhteydessä on myös tarkemmat ohjeet.

Suden hetken jälkeen vai iltamyöhällä?

Jo opiskeluaikana ja myöhemmin työelämässä tekemättömiä töitä on joskus ollut niin paljon, että kelloni on soinut kukonlaulun aikaan. Ja mitä olen huomannut? Että tavallisesti nukun elämäni tuotteliaimmat tunnit eli noin viidestä yhdeksään. Silloin kun en, niiden aikana opin ja saan aikaan enemmän kuin koko normaalin kahdeksasta neljään -työpäivän aikana. Jos olisin fiksu, nousisin joka ikinen päivä viideltä. Ikävä kyllä en nouse, silloin tällöin kyllä, ja havainto on aina sama. Sängystä kahvinkeittimelle ja siitä koneelle. Ei yhtään somepäivitystä, ei radiota, ei ensimmäistäkään sähköpostiviestiä, ei uutisen uutista, ei mitään. Silloin tapahtuu.

Sammakkonsa voi syödä aamuyön tunteja myöhemminkin, mutta usein eniten keskittymistä vaativat hommat kannattaa tehdä hyvien yöunien jälkeen ennen kuin kaiken maailman sälä alkaa täyttää päätä.

Tai sitten olet ihminen, jonka ajatus alkaa lentää vasta iltahämärissä tai myöhään yöllä. Taas neuvon etsimään oman hetkesi.

Yllä mainittuja keinoja käytän siis itse. Seuraavassa lyhyemmin keinoja, joita olen poiminut koulutuksista, kirjoista, netistä.
Mitä muut tekevät, kun mitään ei synny?
He lähtevät lenkille, kaupunkiin tai metsään, pyörällä tai kävellen, yksin tai ystävän tai koiran kanssa. Liike ja ympäristön vaihdos virkistävät aivoja.
He tekevät listoja, taulukoita, ajatuskarttoja, lukevat aiheeseen liittyviä artikkeleita, piirtävät, keräävät lisää tietoa, tekevät muistiinpanoja, keskustelevat aiheestaan jonkun kanssa tai muuten vain puuhailevat aiheensa parissa, jolloin se alkaa viedä mukanaan.

He tekevät aloittamisesta mahdollisimman arkista. Jos kädessä on lyijykynä ja edessä ruutuvihko tai mikä tahansa paperinkulma, kirjoittaminen tuntuu melko simppeliltä ja hallittavalta. Muutaman sanan raapustaa minuutissa, ja ne sanat voivat olla riittävä potku motivoitumiseen ja kirjoituksen valmiiksi saamiseen.

 

Palaute kehittää, mutta ei kivutta

Olin aikeissa kirjoittaa postauksen palautteen antamisen taidosta. Sitten törmäsin sattumalta Sheila Heenin TEDx-puheeseen, jossa katse olikin vastaanottajassa. Ja ymmärsin, että se vasta taito onkin, palautteen vastaanottaminen.

Heen osoittaa, että se on myös mitä hyödyllisin taito. Palautteen tehtävähän on auttaa sen saajaa kehittymään, toisin sanoen tehdä vastaanottajasta jollakin tavalla parempi ihminen, puoliso, työntekijä, vanhempi.

Ja taitava vastaanottaja muuttaa toimintaansa, jos kokee palautteen hyödylliseksi.

Yllättävää on se, että sinun kykysi vastaanottaa palautetta ei muuta vain sinua. Se muuttaa myös sen, miten muut ihmiset näkevät ja kokevat sinut.

Tutkimuksissa on huomattu, että ihmiset, jotka haluavat aitoa, eteenpäin vievää palautetta, ovat tyytyväisempiä työhönsä, omaksuvat nopeammin uudet roolinsa ja saavat parempia arvioita suoriutumisestaan. Tämä ei koske niitä, jotka kalastelevat vain kohteliaisuuksia ja kehuja. Siksi nyt puhutaan vain korjaavasta palautteesta, jota myös usein negatiiviseksi palautteeksi kutsutaan.

90 prosenttia huonoa, 10 prosenttia arvokasta

Useimmat meistä haluavat oppia, mutta harva haluaa tulla opetetuksi. Miksi emme siis ota palautetta vastaan?

Heenin mukaan syitä on niin paljon, että meistä useimmille riittää omansa. Kysymys voi olla esimerkiksi näistä:
Palaute tai neuvo on huono.
Palautteen antaja on epäluotettava.
Palaute on epäselvää.
Saat palautetta pyytämättäsi.
Palautteen perusteella et tiedä, miten voisit parantaa suoritustasi.
Palaute järkyttää.

Etsimällä – ja me toden totta etsimme – palautteesta löytää aina vikaa, jonka takia sen voi hylätä.

Hylkäämispäätöksen teemme nopeasti. Heenin mielestä liian nopeasti, sillä vaikka palaute olisi 90-prosenttisesti väärää, epäreilua, vääräaikaista tai huonosti ilmaistua, loput 10 prosenttia siitä voi olla juuri sitä, mikä auttaa meitä kehittymään. Siksi huonoakin palautetta pitäisi pystyä käsittelemään ja vasta harkinnan jälkeen joko ottaa se vastaan tai hylätä se.

Osuva palaute voi aiheuttaa tuskaa

Kun päätät, että palaute on huonoa tai väärää, voit unohtaa sen. Kun tiedät, että palaute on oikeaa ja aiheellista, koet sen pienenä tai isompana piikkinä lihassa.

Yksilöllinen herkkyys palautteelle vaihtelee käsittämättömän paljon, joidenkin tutkimusten mukaan jopa 3 000 prosenttia. Vaikka luku ei ihan pitäisi paikkaansa, se antaa kyllä suuntaa. Suuria herkkyyseroja voi olla jo perheen sisällä, ja ihan varmasti niitä on työpaikoilla.

Ensinnäkin meillä kaikilla on oma tyytyväisyyden tasomme. Toiset meistä elävät ja kokevat väkevästi, toiset vähän minimin yläpuolella. Palaute saa erilaisen merkityksen erilaisten ihmisten ajatuksissa. Lisäksi vaihtelua on siinä, miten kauas omasta normaalista palaute meidät heittää. Kritiikistä joku kyykkää, joku notkistaa vähän polviaan. Kolmanneksi kysymys on siitä, miten nopeasti palautteen jälkeen toivumme ennallemme.

Unohtaako tunnissa vai vatvooko päiväkausia? Oman herkkyyden tunnistaminen voi helpottaa kritiikkiin suhtautumista.

Pyydä palautetta oikein

Heenin neuvo sille, joka haluaa saada palautetta kehittyäkseen, on tämä: kysy yhtä konkreettista asiaa, jonka muuttaminen auttaisi sinua kehittymään tai parantamaan tilannetta.

Esimerkiksi: Minkä asian voisin puheenjohtajana tehdä toisella tavalla, jotta viikkopalaveristamme tulisi tehokkaampi? Mikä asia minun pitäisi muuttaa, jotta sinä onnistuisit työssäsi paremmin?

Älä siis kysy vain palautetta, vaan konkreettista asiaa. Älä myöskään kysy, onko jotain mitä voisit tehdä paremmin, koska aina on. Asettamalla kysymyksen taiten saat hyviä vastauksia.

Helppoa palautteen vastaanottaminen ei ole, koska jokainen meistä haluaisi tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja palaute kertoo, että ihan niin ei juuri nyt ole.

Toisaalta meillä on halu oppia, kehittyä ja tulla paremmiksi toimissamme ja ihmissuhteissamme. Koska oppiminen harvoin on kivutonta, meidän on hyvä oppia ymmärtämään ja hallitsemaan sitä kipua.

Sheila Heen on valmistunut Harvardin oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Hän opettaa ja kirjoittaa muun muassa neuvottelutaidoista.

Elämäsi esitelmä – Älä aloita itsestäsi

Astut yleisön eteen. Aikaa on puolesta minuutista puoleentoista. Siinä ajassa voit huomata miten kuulijoidesi kiinnostus herää. Positiivisen odotuksen ilmapiiri leviää. Ihmiset katsovat sinuun ja ovat valmiina kuulemaan, mitä sinä heille kerrot.

Tai voit aistia huokauksen ja nähdä kuinka katse toisensa jälkeen kääntyy alas ja jää seuraamaan jotain parempaa omalta näytöltä. 

Oli esitys mikä tahansa, kriittisiä ovat sen alkuhetket, ensimmäiset sanat ja lauseet. Ainakaan niitä ei kannata käyttää itsensä esittelyyn. Ei vaikka niin suuri osa esiintyjistä jaksaa aina vaan yrittää:

Hyvää iltapäivää kaikille. Mukava nähdä, että teitä on täällä näin runsaslukuisesti paikalla. Minun nimeni on Väsy Kliseinen ja esitykseni otsikko on Mielenkiintoinen aihe. Kerron teille tänään siitä, mutta ensin kerron itsestäni: tutkinnoistani, saavutuksistani, nykyisestä työstäni ja edellisistä töistäni. Aloitan kuitenkin organisaatiostani ja ryhmästäni…

Haukotus. Pettymys. Ärsytys. Kaikkea tätä seuraa esiintyjän minä-puheesta.

Kuulijaa kiinnostaa asia, ei puhuja

Yksikään yleisöstä ei ole tullut paikalle puhujan takia, vaikka kuinka pätevän ja kuuluisan. Jokainen on paikalla itsensä takia. Jokainen haluaa kuulla, mitä puhuja sanoo, nähdä ja kuulla mitä hän itse puhujalta saa.

Miksi esitys sitten on niin vaikea aloittaa jotenkin muuten kuin itsestään? Tässä muutama syy. Ja perusteluja, miksi ne eivät ole päteviä.

Yleinen tapa? Kyllä, tylsään käytäntöön tottuu samalla tavalla kuin huonoon työasentoon tai temppuilevaan vetoketjuun. Vaikka epäkohdan huomaa, eletään nyt sen kanssa. Toisinaan huonoa tapaa ei tietysti edes huomaa. Hyvät poikkeukset sen sijaan huomaa. Mitä useamman vaisun esityksen alun kuulee, sitä enemmän piristyy puhujasta, joka jaksaa ja rohkenee panostaa aloitukseen.

Kohteliaisuus? Puhujan on kohteliasta esittäytyä, jos hän on yleisölle tuntematon. Sen voi kuitenkin tehdä siinä vaiheessa, kun yleisöä on todella alkanut kiinnostaa, kuka on tämä eläväinen puhuja, joka johdattaa aiheeseensa näin mielenkiintoisesti. Ja sitä paitsi, useimmiten yleisö jo tietää kuka puhuja on, mikä on hänen tittelinsä ja mistä hän tulee. Usein puhuja vain toistaa sen, mitä tilaisuuden juontaja on jo kertonut tai mitä yleisö ihan itse osaa edessään olevasta ohjelmasta selvittää.

Yleisön ostaminen? Vanha ”viisaus”, jonka mukaan ensin pitää myydä itsensä ja vasta sitten voi myydä asiansa, ei tarkoita sitä, että puhuja myy itsensä luetteloimalla omia saavutuksiaan. Hyvät myyjät korostavat tunneyhteyttä, ja se on myös puhujalle parasta itsensä myymistä yleisön edessä. Minä-puhe ei ole myyvää, se on varma keino työntää yleisö kauemmas, noin henkisesti.

Asiantuntijuuden osoittaminen? Tunne siitä, että puhujan pitää lunastaa paikkansa asiantuntijana, on ymmärrettävä. Mutta senhän hän on jo tehnyt. Järjestäjät eivät ota tilaisuuksiinsa puhujia pystymetsästä. Ennen kuin värväävät puhujan, he ovat arvioineet hänen meriittinsä yleisön puolesta enemmän kuin tarkoin. Yleisö luottaa järjestäjään ja janoaa vain sitä, että voi antautua kiinnostavan aiheen ja innostavan puhujan vietäväksi.

Mitä jos aloittaisit tulevat esityksesi niin, että yleisö havahtuu ja saa tunteen, että haluat jakaa sen kanssa jotain kiinnostavaa?

Teksti. Ja kuinka se tehdään.

Marikoo Kotisivuratkaisut

Kati Vastamäki

icon-puhelin 0400 164 132               icon-sposti kati@kativastamaki.fi